verenperintöä...

Kerronpa teille näistä ihanista verhoista. Ne on pikku-mummoni virkkaamat, joka oli ehkä maailman kovin virkkaaja! Mummo oli pienempi kuin toinen mummoni siksi sen nimi oli pikku mummo, asui keltaisessa tuvassaan ja istui omassa tupasohvassaan ja virkkasi aina kun voi. Paljon virkkasikin.
Ja nämä verhot olen sittemmin minä saanut. Ennen remontteja ne oli ihan sopivat...mutta remontoidessa kun vaihdettiin ikkunalistat leveämpiin ne kävivät liian lyhyiksi. Juuuu-u!! En minä ole näitä jatkanut en vaan kukapa muukaan kuin pikku-mummon tyttäristä vanhin...ja taitavin virkkaaja halusi tehdä sen! Tädeistä parhain virkkasi lisää pituutta verhoihin alareunaan lehtiaiheisen kuvikerran ja ylös lenkit ! Kyllä meidän talvikammarista tuli vasta nyt valmis kun nämä verhot ripustin ikkunaan. Verhot ovat kuin lunta! Kyllä pikku-mummonkin passaa näitä verhoja ihastella sieltä jostain kauempaa... ja kenties minäkin sitten vanhana istun omalla tupasohvallani ja virkkaan yhtä suuria peitteitä ja verhoja...

Siispä mitä kaunein kiitos minun parhaalle tädilleni tästä taidonnäytteestä ja tavallaan myös perinteen jatkamisesta! Kiitos! Ja tämän takia juuri "kaikki paitsi virkkaaminen on turhaa !" , vaikkei mummoa enää ole niin verhot jatkavat eloaan ja tuovat mummoni mieleen päivittäin!